Maastoilupelko

 Lapsena ratsastin paljon maastossa. Toki siihen ei ollut vaihtoehtoja, sillä kotona ei ollut ratsastuskenttää. Oli siis pärjättävä metsässä ja teillä. Aikanaan hevoset muuttivat siskojeni talleihin ja kentän sijaan valitsin silti usein metsälenkin. Aikuisiällä hevoset muuttivat kotiini ja pikkulapsiarjen keskellä maastoilu taas jäi. Tutut lapsuusajan maastot muuttuivat ja jäivät käyttämättä. Toki myös hevoseni eivät varsinaisesti loistaneet liikennevarmuudellaan erinäisten ongelmien vuoksi.

Muutettuamme nykyiseen kotiimme Pertteliin kävin Hemmon kanssa paljon kävelylenkeillä, jolloin myös sen jännevammaa oli helpompi kuntouttaa suorilla urilla. Ruunan kanssa sattui kerran äksidentti, jonka vuoksi meinasin tippua. Tämä jotenkin laukaisi lapsuuden takaumat, joissa lensin usein tantereeseen.

Perjantaina kävin ystäväni kanssa lähistöllä sienimetsässä ja sanoin ääneen, kuinka haluaisin ratsastaa kyseisiä polkuja pitkin vailla murheita. Totesin kyllä nopeasti, ettei Riksu ole oikea hevonen sinne. Ruuna peilaa omia olotilojani niin paljon, jonka seurauksena kumpikaan ei hengittäisi. Yritin nimittäin tänään nopean kentällä ratsastuksen jälkeen lähteä loppukäynneille omalla maastolenkillemme. Alku matka sujui varsin hyvin, muttta kun kesken kaiken jouduin kaatuneen puun vuoksi kääntävään hevosen takaisin kotiin, meni kaikki mönkään. Pelkäsin kuollakseni, etten saa pidettyä Riksu hallinnassa ja pohdin kaikkia katastrofinaineksia. Tästähän seurasi niin jännittynyt käynti, ettei sitä enää voinut käynniksi kutsua.

Tästä näet hyvin, miten jouduimme kääntymään ympäri.

Ajatukseni seikkaili edessä kävelevässä linnussa, paarmoissa, lukuisissa kärpäsissä ja mahdollisista lähistön peuroista. Jälkeen päin ajateltuna olisi ollut fiksumpi laskeutua alas, hengittää, ja kävellä sama parisataa metriä takaisin kotiin. Kun metsän jälkeen tulimme takaisin peltoaukealle, höpötin hevoselle aivan vimmatusti. Minun olisi ehkä kuitenkin pitänyt puhua ja rauhoittaa itseni. Riksu siis syystä oli aivan hämillään käytöksestäni. Hevonen joka taatusti on maastovarma jonkun muun kuin minun kanssani.

Ratsastus kentällä sujui ihan ok. Jämähdin ratsastamaan isoa ympyrää ja lähinnä suoristelin itseäni. Riksu ei ihmeellisemmin tarvitse suoristella, sillä se on pirun rehellinen kaveri. Eilinen kengitys ja sen mukana tulleet tukipohjalliset täyteaineet tekivät tehtävänsä ja ruuna oli liikkeiltään varsin mukava. Melkein viikon lorvailtuaan Riksu sai hyvin nopeasti kangeudet karistettua jaloistaan ja liikkui oikein mainiosti. Huomaan välillä, että hevonen vertyy parhaiten laukan jälkeen, mutta mikäs ihme se on, kun ikä tekee tehtäviään.

Oletko sinä koskaan pelännyt maastoilla?

Sekaisin somesta!

Aikaa on vierähtänyt useampi vuosi, kun olen viimeksi avannut yhtäkään hevosblogia. Somen myötä elämä muuttui nopeatempoiseksi ja kiire valtasi mielen. On helppoa selata läpi Instagramin feed ja storyt lukematta tekstejä tai katsomalla mitään loppuun asti.

Nyt kun olen useamman viikon kypsytellyt blogin herättämistä henkiin, on helppo myöntää, että somen vallatessa aikaani aina vain lisää ja lisää, olen muuttunut laiskaksi muita ihmisiä kohtaan. Enää en soittele ystävilleni niin usein, sillä näenhän minä somesta mitä heille kuuluu. VÄÄRIN! On helppoa vilkaista kaverin lähettämä snappi tai viikonloppuisin ig stooryssä oleva viinilasin kuva. Todellisuudessa en tiedä alkuunkaan mitä kenellekkin kuuluu, niinkuin oikeasti.

Sekaisin somesta. Tekoäly

Haluan vihdoin oppia pysähtymään ja samalla kysymään ystäviltäni mitä heille kuuluu. Haluan keskittyä perheen yhteiseen ruokailuhetkeen ilman puhelinta tai Netflixiä sekä kuunnella mitä kuulen ympärilläni.

Jokin aika sitten vähensin somessa reilusti seurattavien määrää. En oikeasti ehtinyt katsomaan mitään loppuun asti ja ”tärkeät” jutut jäivät näkemättä. Eihän elämän tällaista pidä olla.

Olen vuosikaudet elänyt kamalassa kiireessä. Päällekkäisiä opintoja, tallin pyöritys, päivätyöt, lasten harrastukset ja perhe-elämä. Tämä yhtälö ei toimi enää ja muutoksia on tehtävä. Haluaisin työpäivän jälkeen vajota sohvan pohjalle ja nukkua seuraavaan aamuun. Olen väsynyt, enkä häpeä myöntää sitä. Moni näkee minut auttavaisena ja aikaansaavana, itse taas näen itseni ylisuorittajana, joka pakoilee tunteitaan ja ajatuksiaan.

Tuleva syksy toivottavasti tulee muuttamaan elämääni. Uskallan sanoa ääneen, että nyt väsyttää ja haluan omaa aikaa. Haluan ehtiä tekemään hevosten kanssa itsekin jotain, enkä vain auta muita. Askel kohti tulevaa on otettu, sillä olen jo lopettanut asiakaskuvaukset ja tuntienpidot. Haluan löytää takaisin oman luovuuden ja kuvaamisen kiehtovuuden.

Lähdetkö mukaan tähän kasvutarinaan?